Martina Aitolehti kirjoitti muutama viikko sitten blogiinsa tekstin lasten harrastamisesta. Martina kertoi, että hänen mielestään lasten tulee harrastaa ja hän kannustaa lapsiaan pitämään kiinni harrastuksistaan ja sitoutumaan niihin, vaikka välillä väsyttäisi. Nyökyttelin ja olin samoilla linjoilla. Postauksen loputtua tulee aina kommentit. Luin niitä suu auki. Ihmiset pitivät Martinaa ihan sydämettömänä ja “kasvatusalan ammattilaiset” kilvan kertoivat, että lapsen pitäisi saada myös leikkiä ja tällainen lempeä patistelu (jollaiseksi minä Martinan tyylin tulkitsin) on varmin keino riistää lapsilta liikunnan ilo pois. Saanen olla eri mieltä.
Martinan lapset ovat jonkin verran nuorempia kuin omani ja näkökulmani tähän keskusteluun on sen vuoksi hiukan erilainen. En ole kiikuttanut lapsiani aivan nuoresta pitäen harrastuksiin, koska he liikkuivat tarhaikäisinä mielestäni riittävästi ilman erillistä ohjausta tai patistelua. Toinen syy miksi en ole tätä tehnyt on ollut raha. Lasten harrastukset ovat todella kalliita. Tällä hetkellä lasten harrastukset maksavat seuraavasti puolessa vuodessa: tanssitunnit maksaa yhdeltä lapselta 600 euroa, yleisurheilu 400 euroa, fudis 600 euroa, siihen päälle kaikille varusteet, kisamatkat ja vielä kuskaamiset, enkä minä edes omista autoa.
Uusien lasten liikuntasuosituksien mukaan alle 8-vuotiaiden lasten päivään pitäisi sisältyä vähintään kolme tuntia liikuntaa. Se muodostuisi kevyestä liikunnasta ja reippaasta ulkoilusta sekä erittäin vauhdikkaasta fyysisestä aktiivisuudesta. Osa liikunnasta toteutuisi varhaiskasvatuksessa, osa kotona.
Yli tunnin pituisia istumajaksoja tulisi välttää ja lyhyitäkin paikallaoloja tauottaa. Suosituksissa korostetaan myös riittävää lepoa ja unta sekä terveellistä ravintoa.
Uudet varhaisvuosien fyysisen aktiivisuuden suositukset ovat osa opetus- ja kulttuuriministeriön sekä sosiaali- ja terveysministeriön koordinoiman Terveyttä ja hyvinvointia edistävän liikunnan linjausten 2020 (TEHYLI) toimeenpanoa. Taustalla on YK:n lapsen oikeuksien yleissopimus.
Kannattaa lukea myös Helsingin Sanomien taannoinen artikkeli: Osa lapsista ei pääse enää edes kyykkyyn – eikä pysty istumaan selkä suorassa – tutkimus piirtää karun kuvan koululaisista. Jutussa on myös testi, joka kannattaa tehdä selvittääkseen liikkuuko oma lapsi riittävästi suosituksiin nähden.
Minä olen yhtä sydämetön ja vaativa äiti kuin Martina 😉 , minä tosin vaadin vielä lapsiani kulkemaan harrastuksiinsa pääosin omin neuvoin bussilla, pyörällä tai kävellen. Lapseni alkavat olla sen ikäisiä, että ulkoleikit eivät enää kiinnosta. Liikkuminen ei tule enää siinä leikin ohessa, vaan liikkumaan pitäisi lähteä erikseen. Haluaisin, että lapset harrastaisivat niitä asioita, joista he nauttivat. Lasten tulisi liikkua joka päivä. Kuten olen jo aikaisemmissa postauksissa kirjoittanut, en vaadi lapsilta mitään kilpaurheilijan asennetta tai kovinkaan kunnianhimoista liikkumista, kunhan vain liikkuisivat ja ulkoilisivat joka päivä. Olisi myös toivottavaa, että he myös nauttisivat siitä ja oppisivat tunnistamaan liikunnasta saadun hyvän olon – niin henkisesti kuin fyysisesti.
Vastuu lasten liikkumisesta on vanhemmilla, niin kuin on myös lasten ruokailusta, riittävästä levosta ja muista elämäntavoista. Jos lapset eivät harrasta mitään, lasten liikuttaminen käy todella työlääksi, joskin se myös palkitsee, koska yhdessä vietetystä ajasta jää mukava fiilis kaikille. Mutta jos lapset saisivat itse päättää, he eivät liikkuisi lainkaan vaan tuijottaisivat vain kännyköitään. Ei sekään kovin ihanteelliselta tilanteelta kuulosta?
Meidän perheelle sopiva kombo on käydä kaksi kertaa viikossa ohjatuissa (lasten itse valitsemissaan) harrastuksissa lasta kohden ja loput ulkoilut/liikkumiset tapahtuvat joko koko perhe yhdessä tai jokainen erikseen tehden jotakin itselleen mieluista (välillä myös vähemmän mieluista). Me vanhemmat pääsisimme paljon vähemmällä, jos lapset harrastaisivat ohjatusti useampana päivänä, mutta sitten yhdessäololle jäisi vähemmän aikaa. Mielestäni myös joutilas aika ja yhdessäolo on tärkeää. Yhtä arvokasta liikuntaa on vaikkapa samoilu luonnossa ihmetellen merellä lilluvia jäälauttoja kuin ohjattu treeni. Omille ajatuksille ja itsensä kuuntelemiselle pitää myös jättää tilaa.
Esiteinien kanssa joutuu joskus käymään melko kovaäänistä keskustelua eri asioista – välillä tällaista keskustelua käydään kotitöiden tekemisestä, ruoka-ajoista, liikkumisesta tai läksyjen teosta. Täytyy tunnustaa, että aina ei olla lähdetty ulkoilemaan, uimaan tai retkelle niin seesteisissä ja sopuisissa tunnelmissa. Joskus (aiemmin useinkin) lähtötilanteet olivat sellaisia, että mulla kitapurjeet lepatti ja otsasuoni sykki. Monesti vähintään yhdellä perheenjäsenellä savu nousi korvista, mutta aina kotiin on palattu sovussa, rauhallisina ja tyytyväisinä. Näistäkin tilanteista on puolin ja toisin otettu opiksi. Kaikkeen ei minunkaan tarvitse lapsia pakottaa eikä kaikkea ole pakko tehdä yhdessä. Mutta usein tulen ajatelleeksi, että eivät lapset samalla tavalla urputa valmentajilleen tai kitise joukkuekaverilleen, että “en jaksa”.
Harrastukset ovat tärkeitä lapsille, koska…
- Oppii sosiaalisia taitoja, joita ilman vaikkapa työelämässä ei pärjää.
- Oppii kunnioittamaan auktoriteettia.
- Saa onnistumisen kokemuksia.
- Saa uusia samanhenkisiä kavereita.
- Oppii sitoutumaan joukkueeseen, harrastuksen sääntöihin ja aikatauluihin.
- Oppii pitkäjänteisyyttä.
- Harrastuksien mukana tulevat aikataulut, joiden myötä oppii suunnittelemaan omia aikataulujaan, miettimään missä välissä kannattaa syödä ja tehdä läksyt, että kaiken saa tehtyä ilman kiirettä ja hässäkkää.
- Samalla oppii ottamaan vastuuta omista asioistaan.
Mikään ei silti voita yhdessä vietettyä aikaa. ❤️
Seuraa blogiani Instagramissa | Facebookissa | Bloglovinissa
Vaikkei minulla omia lapsia ole, allekirjoitan kaiken mitä juuri kirjoitit. Olen saanut pitkäjänteisestä ja loppujen lopuksi kilpailullisesta joukkueharrastuksestani (jonka aloitin noin 8 vuotiaana ja lopetin vasta 19 vuotiaana) niin paljon hyvää elämääni etten voisi enempää vanhempiani kiittää siitä, että “laittoivat” minut pelaamaan koripalloa. Juurikin nuo mainitsemasi sitoutuminen, aikataulujen suunnittelu ja pitkäjänteisyys ovat piirteitä minussa joita en varmasti olisi omaksunut jo nuorena ilman harrastustani. Olen vasta vanhemmalla iällä ja erityisesti työelämässä huomannut millainen ero ihmisten välillä on ketkä ovat harrastaneet nuorena jotakin versus keillä ei ole ollut ohjattuja harrastuksia – eron näkee erityisesti sosiaalisissa taidoissa sekä palautteen vastaanottamisessa. Ja koen, että olen itse aika hyvä molemmissa! Jos saan ikinä omia lapsia niin tahdon ehdottomasti mahdollistaa heille ohjattuja harrastuksia ilman vanhempia, unohtamatta kuitenkin yhdessä liikkumisen merkitystä perheen kanssa. Niin omat vanhempanikin tekivät.
Kiitos kommentistasi ja omien kokemuksiesi jakamisesta, Sanna!
Mä oon vähän huolissani siitä ajattelutavasta, että lapsen pitäisi saada itse päättää kaikesta. Nykyajan lapset ovat niin laiskoja, että tuskin tekisivät mitään kovin aktiivista tai järkevää varsinkaan, jos kännykät on jatkuvasti käden ulottuvilla.
Sinulla on kyllä mahtava asenne. Tsemppiä vaikeisiin hetkiin! Näin haluaisin itsekkin tulevaisuudessa vanempana toimia.
Luin Martinan postauksesta joitakin kommentteja ja tuntuu, että monet vetoavat pitkän koulu/tarhapävän jälkeiseen väsymykseen. Valtaosalla (?) aikuisista hyväksi opittu tapa on jumittaa sohvalla loppuilta, tätä ilmeisesti halutaan opettaa lapsillekin, ettei vaan rasiteta kroppaa enempää rankan päivän jälkeen.
Kiitos Iines! 🙂
No sanopa muuta! Itse olen huomannut, että se väsymys ei iske lainkaan, jos jaksaa touhuta. Toki levätä pitää, mutta ei nyt sentään koko pitkää iltaa. Vähän pitää kuitenkin jaksaa tehdä vielä työpäivän tai koulupäivän päälle asioita eikä tunnin ulkona käynti kovin paljoa kuormita ketään, päinvastoin. Se on antoisaa!
Täysin samaa mieltä! Välillä vanhempien täytyy myös pakottaa lasta liikkeelle ja vaatia, että hän lähtee harrastamaan.
Ihanaa, että olet jaksanut lähteä lastesi kanssa ulkoilemaan, vaikka otsasuoni sykki. Minä olen monesti luovuttanut juuri siksi, koska taistelut!
Samaa mieltä, Kaisa!
Olen toki luovuttanutkin, mutta viime aikoina olen yrittänyt pitää siitä kiinni muistaen aina sen mitä siitä kaikki saa – hyvän mielen!
Olen samaa mieltä postauksestasi – ja 2 krt vk/ lapsi on todellakin kohtuullinen määrä harrastuksia. Jostain syystä Martinan blogi ärsytti. Hiihdonopettajana tiedän, että 2 v hyötyy enemmän luonnossa kävelemisestä kuin monot ja sukset jalassa töpöttåmisestä. Meillä eskarilaisella ja tokaluokkaisella on molemmilla 6 krt harrastus viikossa. Se on aivan liikaa- mutta kun molemmat haluavat ehdottomasti pelata jääkiekkoa ja jalkapalloa ja siihen päälle vielä uimakoulu.
Mä luulen, että moni lukee Martinan postauksia jo valmiiksi hiukan aseenteellisena tai ärtyneenä.
Jokainen vanhempi osaa varmasti parhaiten arvioida omien lastensa harrastusmäärät. 🙂 Jos lapset ovat innostuneita harrastuksistaan ja jaksaa käydä harrastuksissa, niin voiko se olla väärin? Ei minusta.
Aamen! Hyvä Elina!
Kiitos Laura! 🙂
Vanhempien täytyy löytää tasapaino pakottamisen ja lempeän patistamisen välillä. Mua ei koskaan ole pakotettu liikkumaan tai kilpailemaan vaan se halu on tullut ihan luonnostaan. Uskon että se, ettei minun ole tarvinnut verenmaku suussa tai isän mieliksi urheilla vaikuttaa nykyiseen positiiviseen suhtautumiseen liikuntaan. Ehkä olen sen verran kilpailuhenkinen ollut jo lapsena, että kilpailu (hiihdin siis lapsena kilpaa ja lopetin 15v) oli lähinnä hauskaa kisailua. Silti muistan edelleen kun kaverini isä “valmensi” tytärtään ja huusi tyttärelle ohjeita ja hän itki ja hiihti. Ei tuokaan varmaan kovin hedelmällistä.
Pari kertaa viikossa harrastuksia on mielestäni juuri sopivasti ja hyötyliikunta ja muu liikunta siihen päälle. Ymmärrystä mulla ei kuitenkaan riitä näille vanhemmille, jotka pakottavat lapsen läpi baletti-ratsastus-viulunsoitto harrastusrumban läpi siten että arkena on joka illalle harrastus.
Mutta hienoa, että jaksat panostaa perheen yhteiseen liikuntaan. Sillä on myös varmasti tulevaisuuden kannalta paljon merkitystä. Mulla ainakin suurin osa parhaista lapsuusmuistoista liittyy juuri perheen yhteisiin liikuntahetkiin uimahallissa, ladulla tai missä vaan pulkkamäessä. Olen tosi samoilla linjoilla kanssasi
Nimenomaan! Jokaisen täytyy löytää sopiva välimuoto kannustamisen ja patistelun välillä. Minunkin tyttäreni ovat jokainen aivan erilaisia. Kaikille ei toimi samanlainen tapa kannustaa.
Kuulostaa hurjalta, että lapsi pakotettaisiin harrastamaan jokaisena arki-iltana. Kyllä siinä olisi hyvä olla lapsella omaa kiinnostusta harrastuksia kohtaan.
Mä koen itse myös tärkeänä perheen yhteisen tekemisen. Niistä kun jää itsellekin niin hyvä fiilis. Usein juuri näillä reissuilla saa lapsiin ihan eri tavalla yhteyden kuin esimerkiksi ruokapöydässä.
Hyvin samoilla linjoilla sun kanssa. Ja vastuu on vanhemmalla.
Meitä kritisoitu myös lasten harrastamisista. 8v luistelee (treenit 4xvko) ja 10v ratsastaa ja tanssii (3xvko), 6v harrastaa vielä vain 1xvko. on kilpaurheilutausta, mulla ei. Kannustetaan lapsia harrastamaan ja mahdollistetaan se, mutta pakolla sitä ei tehdä.
Miehellä on kilpaurheilutausta ja tälläkin hetkellä treenaa aktiivisesti, siihen arjen sotkuun vuorotyöläisenä yritän jossain välissä tehdä jotain. Olen se viimeinen jolle aikaa jää. Kuskaamisia on koko ajan, mutta eipä tässä kauan mene kun osa hoituu jo lapsilta itse.
En pääse kehuskelemaan seesteisellä arjellä tässä elämäntilanteessa, mutta kuvio pyörii ja se riittää. Elämä on valintoja.
Elämä on todellakin valintoja ja niiden valintojen takana sitten seisotaan. 🙂 Lapsia ja perheitä on niin erilaisia. Toiset liikkuu yhdessä tai erikseen tosi paljon ja sitten on niitä, jotka ei tee mitään yhdessä ja kaikkea näiden väliltä. Yksi tietty tapa ei voi olla ainoa oikea, vaan jokainen perhe löytää omat tapansa toimia.
Hyvä Elina hyvästä kirjoituksesta! Lapsillani on urheiluharrastuksia useampana iltana jo senkin takia, että asumme kaupungin keskustassa, eikä täällä voi vaan avata takaovea ja päästää lapsia vapaasti leikkimään. Lapseni ovat jo alkaneet liikkua itsenäisesti, mutta useat ystävät eivät saa lähteä juuri kotikorttelia kauemmaksi. Niinpä lapsemme hankkivat päivän hiet futiskentällä, eivät kaduilla autoja pakoon juosten.
Erään ystäväni lapsi harrastaa luistelua. Treenejä on jokaiselle viikonpäivälle. Liikunnanopettaja oli huolissaan, josko lapsi liikkuu liikaa. Siihen ystäväni totesi: “Käytkö saman keskustelun niiden lasten vanhempien kanssa, joilla skidit tuijottavat sen saman tuntimäärän päivässä iPadia, kun lapseni luistelee?”
Kiitos Poppis! 🙂
Tämä oli myös yksi näkökulma, josta mun piti kirjoittaa. Maalla on niin paljon enemmän mahdollisuuksia lasten tehdä asioita keskenään. Keskikaupungilla ei paljon uskalla lapsia jättää keskenään ulkoilemaan.
Tuo kommentti oli tosi hyvä! Miksi se telkkarin tai muun laitteen katseleminen on niin hyväksyttyä? Vai mitä jengi tekee klo 16-21 välillä, jos harrastukset ja ulkoilu katsotaan liian kuormittavaksi?
Hyvä kirjoitus, olen samaa mieltä sun kanssa. Toi lause “jos lapset saisivat itse päättää, he eivät liikkuisi lainkaan…” pitää niin paikkaansa. Tokihan lapsi voi olla väsynyt/harrastus itsessään tai harrastus määrä ei ole sopiva, mutta noin pääsääntöisesti lapsethan vastustaa vanhempiaan ihan niinku vaan kaikessa 🙂 Vanhemman tehtävä on erottaa, että mistä on kyse ja toimia sitten sen mukaan. Tokaluokkalaisen kanssa on aikamoista vääntöä välillä suoritettu harrastuksista, mutta kun sieltä harkoista sitten kotiutuu intoa puhkuva ja onnellinen lapsi, niin kyl se sitten vaan on sen väännön arvoista. Ja toimii se toisinkin päin. Kun iltasella haukottelen sohvalla, niin lapsien suustaa kuuluu “Äiti, miksi et menisi lenkille?” 😀 Miksipä en.
Naulankantaan!
Tämän vuoksi patistelenkin lapset niihin harrastuksiin tai ulkoilemaan yhdessä, koska kotiin tullaan aina ihan eri ääni kellossa. 🙂