Juoksu

Treeni joka vei loppupäiväksi petiin

Klikkiotsikko huonoimmasta päästä, mutta menköön. 😀

Tänään aamulla alkoi matka kohti Helsinki City Runia Martinan luotsaamana. Martina oli jälleen tehokkaana naisena koonnut jengin eri tasoisista juoksijoista. Jokaisella on yksi ja sama päämäärä – juosta toukokuussa Helsinki City Runilla puolimaraton. Osa jengistä on juossut enemmän tai vähemmän, toisille taas puolimaratonin juokseminen on iso haaste.

Jengi: Katariina Laakkonen, Mimi Cajander, Anne HIltunen, meigä, Sephora Lindsay, Rebekka, Nora Vuorio, Heidi Tainio, Jari Sorsa ja coach Martina Aitolehti

Martina oli kyllä etukäteen kertonut, että tiedossa on kova treeni, mutta ajattelin, että ei nyt kuitenkaan niin kova. Kova treeni on kuitenkin niin suhteellinen käsite. Olen aika monenlaisia ja monen tehoisia treenejä ehtinyt tässä taipaleeni aikana suorittaa ja harvoin olen niin kovaa treeniä tehnyt, että olisin vetänyt itseni äärirajoille. Yksi vaativimmista treenikokemuksista minulle on ollut Peipposen järjestämä Ruska Bootcamp, joka oli kolmen päivän treenileiri. Treenasimme tuolla leirillä monta kertaa päivässä ja silloin treenit olivat kovia.

New Balance Fresh Foam Zante V3

Tänä aamuna kokoonnuimme siis Fresh Fitneksen tiloihin Sörnäisiin. Vedimme aamukasilta uudenkarheat Craftin juoksuvaatteet päälle ja New Balancen Zantet jalkoihin ja hyppäsimme juoksumatoille. Ensin siinä vähän lämmittelimme ja Martina kertoili minkälainen treeni on edessä. Luvassa oli ensin lyhyt pyramidiharjoitus, jonka tarkoituksena oli vähän hahmottaa minkälaista vauhtia varsinainen harjoitus tullaan tekemään ja sen jälkeen edessä oli pitkä pyramidiharjoitus.

Pyramidiharjoituksen idea on kasvattaa tehoja tai matkaa vähän kerrallaan ja tulla huipulta alas tehoja keventäen samalla tavalla kuin ylös mennessä.

Ensimmäinen meni näin:

5 minuuttia vähän alle puolimaratonin tavoitevauhtia
5 minuuttia puolimaratonin tavoitevauhtia
5 minuuttia vähän yli tavoitevauhtia
Tätä pyramidia ei tultu alas, vaan jäähdyteltiin.

Kuva Martinan blogista

Toinen oli sitten SE treeni, jonka ansiosta pääsin vähän koputtelemaan rajojani. Tämä harjoitus juostiin vähintään puolimaratonin tavoitevauhtia 3-5 % kallistuksella. Jokaisen vedon välissä palauteltiin kävellen 2 minuuttia.

200 metriä
400 metriä
600 metriä
800 metriä
1000 metriä
1200 metriä

Juoksin Heidin kanssa vierekkäisillä matoilla. Ollaan Heidin kanssa juostu taas säännöllisesti kimpassa ja ollaan huomattu, että meidän sykkeet hakkaa hyvin samaan tahtiin ja vauhditkin menee hyvin yksiin. Heidin peruskestävyyskunto on parempi ja Heidi sietää paremmin kovasykkeistä treeniä. Minä en jostakin syystä saa sykkeitä nousemaan yhtä korkealle.

Ensimmäiset vedot olivat melko helppoja, vaikka vauhdit olivat minulle melko kovia. Ensimmäiset vedot tein 4:50 – 4:45 min/km vauhdeilla. 800 metrin veto rupesi jo tuntumaan pitkältä, mutta taistellen siitä selvisin, samoin seuraavista ylivoimaisesti pahimmista vedoista. Uskalsin jopa kiristää vetojen lopussa vauhtia vielä hieman. Olimme Heidin kanssa jostakin syystä siinä käsityksessä, että 1200 metrin veto on viimeinen ja pistimme kaiken peliin. Matot vaan tömisi ja hiki lensi. Tämän vedon jälkeen lähdin huojuen käymään vessassa. Vessasta palatessa näin, että Martina etsii katseellaan minua ja Heidikin katsoi minun suuntaan vähän hämmentyneenä. “Ei se ollut viimeinen veto.”  Eikö! Voi ei. Piti hetken aikaa miettiä, että mistä se tsemppi löydetään vielä suorittaa pyramidi huipulta takaisin alas. Se helpottuu koko ajan, matkat lyhenee. Kyllä se menee. Nyt vaan tehdään. Sen verran armahdin itseäni, että vähensin kallistuskulmaa matossa.

Viimeisiin vetoihin kiristetiin Heidin kanssa vielä yksissätuumin vauhtia.

– Kiristetään 200 metrin jälkeen vauhtia, sitten aina 200 metrin jälkeen lisää?
– Joo!
– Vielä yksi kiristys?
– Joo!

Viimeinen 2oo metrin veto meni aivan ällistyttävää vauhtia, siis minulle: 3:46 min/km. Heidin kanssa on kyllä niin kiva treenata, kun Heidi on mua pykälän nopeampi ja parempi, niin on kiva tulla siinä imussa.

Treeni oli kyllä ihan loistava. Ei tuollaisia tee mieli yksin tehdä tai edes kuvitella tekevänsä.

Kuva Martinan blogista

Treenin loppupuolella mun päätä jyskytti orastavasti, mutta ajattelin sen lähtevän, kun vetäisen Rootsin ihanan smoothien ja tuorepuuron ja tempaisen siihen päälle pari shakerillista vettä. Tein molemmat ja ajelin kotiin päästäkseni suihkuun ja töiden kimppuun. Piti ehtiä valmistautua iltapäivän palaveriin. Pääkipu yltyi yltymistään ja äityi ihan migreeniksi asti. Palaveri täytyi perua ja pääsin suihkuun vasta neljä tuntia treenin päättymisen jälkeen.

Migreeni ei kyllä oikeasti ollut treenin syytä, vaikka äärirajoille itseni vedinkin (treenin statistiikka täällä). Mun niskat on vain ollut viime aikoina ihan juntturassa, koska en ole malttanut kaikilta juoksu- ja suunnistustreeneiltä mennä salille. Se kostautuu aina tällä tavoin. Mieheni mielestä minun pitäisi ruveta syömään säännöllisesti magnesiumia ja B-vitamiinia, etten olisi aina näin jumissa. Mun työergonomia ei ole paras mahdollinen ja työviikon päälle käytin melkein kokonaisen sunnuntaipäivän blogikommenttien vastaamiseen. Siinä syyt niskajumille. Eilen yritinkin varailla aikaa Helsingin Urheiluhierontaan, mutta Tuukka oli reissussa enkä mä nyt vaan voi mennä kenellekään toiselle. 😀

Loppupäivä meni sitten enemmän ja vähemmän petipotilaana, vaikka otin maksimimäärän särkylääkkeitä.

Seuraavaksi voisin kirjoitella juoksukengistä näiden uusien New Balance Zante -kenkien innoittamana. Edelliset Zantet on ollut yhdet mun ihan ehdottomat lempparikengät ja nyt nämä uudet vaikuttaa yhtä hyviltä! Mulla on kenkiä melkoinen määrä, vaikka olen karsinut valikoimasta kaikki sellaiset kengät pois, joita en oikeasti käytä. Siitä huolimatta multa löytyy ainakin kymmenet parit juoksukenkiä. Rami aina naureskelee mulle aina uusien kenkien ilmestyessä kaappiin “onko nämä nyt sitten kuivan hiekkatien juoksukengät, vai nopean radan loikkatreenikengät vai pitkän tasavauhtisen peruskestävyystreenikengät”. 😂

Lapset, Urheiluvälineet, Yhteistyöpostaus

Tärkeintä on olla rehellinen itselleen

*Kaupallinen yhteistyö Yvette

Kuten viimeisimmissä postauksissa olen kirjoittanut, itseni löytäminen on ollut melkoisen työn takana. Minulle on ollut tärkeää löytää oma polkuni, jota minun on hyvä ja turvallista kulkea. Uskon kaiken tämän heijastuvan myös lapsiini. Lapseni, tyttäreni, ovat minulle tärkeintä mitä minulla on. Toivon hartaasti, että heidän naiseksi kasvamisensa olisi vähemmän kivuliasta kuin itselleni.

Aion rohkaista lapsiani toteuttamaan itseään, kuuntelemaan sydäntään ja tavoittelemaan asioita, joita he itse kokevat tärkeiksi. Minulla on luonnollisesti lapsiani kohtaan tiettyjä toiveita ja odotuksia, mutta pyrin siitä huolimatta antamaan heille tilaa ja vapautta löytää omat tapansa elää ja olla.

Haluan vaalia kotonamme sellaista ilmapiiriä, jossa jokainen voi ilmaista omat tunteensa ja mielipiteensä vailla tyrmäystä. Että saa ihmetellä, kyseenalaistaa ja kokeilla asioita turvallisissa rajoissa. Minä vanhempana asetan tietyt rajat, mutta samaan aikaan minun täytyy kunnioittaa vähitellen itsenäistyviä lapsiani antamalla heille riittävästi tilaa muodostaa maailmankuvansa ja arvomaailmansa itse.

Yritän muistaa murrosikäisten lasteni kanssa miltä minusta tuntui olla hämmentynyt nuori, jonka sisällä oli välillä ihan selittämätöntä raivoa ja toisessa hetkessä ylitsepursuavaa iloa ja onnea. Miten olisin itse toivonut silloin, että minulle sanotaan tai miten minuun suhtaudutaan?

Minä en voi syyttää ketään toista siitä minkälainen minusta on tullut. Ei ole kenenkään vika, että olen joutunut kokemaan ikäviä asioita tai että olen ollut ahdistunut ja masentunut. Kukaan ei ole vastuussa minun tunteistani enkä minä myöskään ole vastuussa kenenkään toisen tunteista. Jokainen ihminen on itse vastuussa siitä minkälaisia arvoja elämässään vaalii ja miten arvomaailmaansa toteuttaa.

Tärkeintä on olla aina rehellinen itselleen. Välillä on hyvä pysähtyä miettimään voinko olla ylpeä siitä miten toimin? Voinko seisoa sanojeni takana? Miten arvoni toteutuvat arjessa? Kohtelenko muita ihmisiä niin kuin haluaisin, että minua kohdeltaisiin? Olenko pahansuopa vai ystävällinen?

Äitinä oleminen on ehdottomasti kasvattavin rooli. Lasten kautta oppii koko ajan uutta itsestään. Minun aarteeni, kunpa voisin olla teille riittävän hyvä! Rakastan teitä eniten maailmassa! ❤️

Yvetten slogan kuuluu: Dare to be – Uskalla olla. Sopii hyvin viime aikaisiin pohdintoihini.

Kuvissa on rakas esikoiseni, joka antoi luvan kuvien julkaisemiseen. ❤️

Saan antaa teille  -15 % alennuksen Yvette.fi-verkkokauppaan. Tarjouksen voi lunastaa käyttämällä koodia ELINA15. Tarjous on voimassa vain 4 päivää, toimi nopeasti!

Yvetten valikoimista löytyy treenivaatteita lapsista aikuisiin ja isokokoisista pienikokoisiin sekä -rintaisiin.

Kuvat: Alice Pittacolo
(Hänet voi tilata kuvaamaan potretteja, tapahtumia tai tuotekuvia.)

Ajatuksia

Jälkisanat

Eilisen postauksen julkaisemisen jälkeen kädet tärisivät pitkään, itkukin tuli. Kirjoitin minun kokemuksistani vanhoillislestadiolaisesta yhteisöstä. Minun kokemukseni ei ole koko totuus. Minä koin yhteisön paineen sietämättömäksi. Olin silloin nuori, vasta äidiksi tullut ja hukassa naiseuteni kanssa.

Minun suhtautumiseni ja tapani ajatella asioista teki yhteisössä olemisesta vaikeaa, lopulta mahdotonta. Otin annetut opit kirjaimellisesti eikä omatuntoni sallinut poiketa opetetusta. Ehkäisykysymys ja naisena oleminen yhteisössä tuli minulle ylitsepääsemättömäksi esteeksi, jonka vuoksi halusin lähteä yhteisöstä. Tuossa vaiheessa elämää minulla ei ollut valmiutta ja rohkeutta kulkea vastavirtaan tai lähteä hiljaiselle sivupolulle yhteisön sisällä.

Irtaantumisen jälkeen pelkäsin pitkään, että minua rangaistaan siitä, että otin päätäntävallan itselleni. Synnintunnosta ja opituista totuuksista oli vaikea päästä eroon. Mitä jos joudun helvettiin?

Yhteisössä on paljon hyvää ja turvallista. Olen välillä miettinyt, että nykyään yhteisö on monilta osin sellainen, että voisin hyvin elää sen mukana. Minulla on edelleenkin yhteisössä olevia ystäviä. Tiedän, että yhteisössä on paljon onnellisia suurperheitä, koulutettuja naisia, tasa-arvoisia parisuhteita ja omaa ajattelua. Tarkoitukseni ei ole mustamaalata uskovaisia ihmisiä tai väheksyä kenenkään uskoa. Siitähän tässä ei ollut ollenkaan kyse. Kyse oli minun tarinastani ja kasvustani itsenäiseksi naiseksi. Minun kasvutarinaani kuului yhteisöstä irtaantuminen. Minun kohdallani itsenäinen ja vapaa ajattelu alkoi vasta yhteisöstä irtaantumisen jälkeen.

Kirjoitukseni ei ollut hyökkäys vanhoillislestadiolaisia vastaan. Ei henkilökohtainen kritiikki sinun elämäntapaasi kohtaan, vaan se oli minun kokemukseni kymmenen vuoden takaa. Minä kunnioitan toisten ihmisten valintoja ja vakaumusta, tapoihini ei kuulu neuvoa muita elämään kuten minä elän. Toivoisin, että myös minun kokemustani ja tarinaani kunnioittaisiin. Jokainen vastaa omasta onnellisuudestaan, omista valinnoistaan ja omasta elämästään itse.

Kiitos kaikille asiallisesta ja hyvästä keskustelusta postauksen kommenteista! Olen iloinen ja ylpeä teistä fiksuista lukijoistani! Asia on nyt osaltani loppuunkäsitelty. Rauhaa ja rakkautta! ❤️

Ajatuksia

Tarinani itsenäistymisestä

En ole tainnut koskaan kertoa taustoistani kovin tarkkaan. Olen vanhoillislestadiolaisen perheen toiseksi vanhin tyttö. Vanhoillislestadiolaisessa kulttuurissa kasvamisessa on paljon hyvää. Lähimmäisestä huolehditaan ja toisia autetaan. Rakennetaan talkoovoimin ja kolehtien avulla kokonaisia rauhanyhdistyksiä, eli rakennuksia, joissa pidetään viikottain kokoontumisia, seuroja. Vanhoillislestadiolaisten perimmäiset arvot pohjautuvat raamattuun ja ne ovat hyviä ja puhtaita, mielestäni aivan kunnioitettavia arvoja. Tiivis yhteisö ja ihmisluonto mutkistaa asioita. En nyt ala avaamaan kaikkia kulttuurillisia yksityiskohtia (niistä voitte kysellä kommenttiboksissa), kerron nyt vain oman kasvutarinani yhteisössä kasvamisesta ja siitä irtaantumisesta.

Vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä nainen on aika keskeisessä roolissa, vaikka päätäntävaltaa naisella ei ole. Nainen on se, jonka ruumiista tulee uusia yhteisön jäseniä. Ja niitä tulee ja tulee. Ehkäisyä ei saa käyttää, ei myöskään varmoja päiviä, selibaattikaan ei ole sallittua. Naiset leipovat ja häärivät rauhanyhdistysten keittiössä, että seuroissa on tarjottavaa. Miehet pitävät puheita ja käyvät kokouksissa, joissa yhteisön pelisäännöt sovitaan. Miehet myös kuuluttavat ja toimivat esilaulajina. Naisia näihin tehtäviin ei kelpuuteta.

Yhteisössä on siis isoja perheitä ja paljon yrittäjiä. Yrittäjyys on isojen perheiden elättämisen kannalta ainoita keinoja ansaita hiukan paremmin. Raamatussa puhutaan laupeudesta, nöyryydestä, vaatimattomuudesta ja tyytymisestä. Uskovaisen elämä on raamatun ja seurapuheiden mukaan nöyrää ja ikuista taistelua sielunvihollista ja maailman  pahuutta vastaan. Maailma on täynnä erilaisia houkutuksia ja syntejä, joita vastaan rimpuillaan. Opeistaan huolimatta tämä ristiriitainen yhteisö on materialistisempi kuin muu yhteiskunta keskimäärin. Yhteisössä täytyy näyttää hyvältä kuitenkaan ehostamatta liikaa, olla hyvässä kunnossa myymättä kuitenkaan sielua liialliselle itsestään huolehtimiselle, koska usko on tärkein. On tärkeää olla menestynyt ja näyttää menestyneeltä, mutta kuitenkin nöyrästi ja vaatimattomasti. Käykääpä huvikseen katsomassa minkä tahansa rauhanyhdistyksen parkkipaikalla seurojen aikaan. Siellä on kallista kaupunkimaasturia vieri vieressä. Kotiäidit pitävät kotia ja itseään viimeisen päälle hyvässä kunnossa ja sisustavat kilvan uusien trendien mukaisesti. Miehet painavat pitkää päivää elättääkseen hulppean elämäntavan ja jatkuvasti kasvavan perheen. Alkoholiin ja baareissa käymiseen rahaa ei tietenkään mene, sellainen ei ole soveliasta.

Pieni Elina. Kahden lapsen 24-vuotias äiti.

Minä koin naisen roolin yhteisössä lähinnä kodinkoneeksi, joka viihdyttää itseään pukemalla lapsia kauniisti ja pitämällä koti nättinä ja mies tyytyväisenä. Naisella ei ole omaa päätäntävaltaa omasta vartalostaan eikä oikein ulkoisesta olemuksestakaan. Liiallinen ehostaminen on syntiä. Mitään sääntökirjaa tai syntilistaa ei ole olemassa, mutta yhteisö, eli seurakunta, jota valvoo pyhä henki, tietää mikä on sopivaa ja mikä ei. Monikaan asia ei ole sopivaa ja mikäli ylität rajoja, yhteisö nuhtelee sinua kaikella rakkaudella. Nainen ei voi kieltäytyä seksistä, vaikka “seksi on jokaisen perheen yksityisasia”. Kuitenkin jos lapsia ei ala oletettuun tahtiin kuulua, ihmetellään joko ääneen tai muiden kanssa kuiskien, mistä nyt kiikastaa “tekevätköhän he syntiä ja ehkäisevät”. Minulta esimerkiksi kysyttiin, kun möin kirpputorilla pieneksi jääneitä lastenvaatteita, että “eikö teille enää tulekaan vauvoja”. Seksi on asia, jonka perimmäinen tarkoitus on lastenteko, ei nautinto. Naisesta kitketään lestadiolaisessa kulttuurissa ja kasvatuksessa kaikenlainen seksuaalisuus ja naiseuden korostaminen. Nainen on vähän kuin sukupuoleton olento. Korkokenkien käyttämisestä tuli hutsu olo, sama tapahtui, jos päällä oli vartalon myötäistä. Niistä puhuttiin, että miehille tulee tukala olo. Meikkaaminen ja hiusten värjääminen oli myös kiellettyä.

Kulttuuri on toki muuttunut kovastikin viime vuosina ja yhteisö on kovassa myllerryksessä parhaillaan. Nykyään perhekoot ovat kummallisesti pienentyneet ja nykyään seuroissa näkee värjättyä tukkaa ja meikattua nassua. Moni muu asia on myös ehtinyt muuttua kymmenessä vuodessa.

Lestadiolaisen naisen tärkein tehtävä on pitää kodista ja lapsista huolta ja saattaa uusia lapsia maailmaan sitä mukaa kun niitä Taivaan Isä päättää antaa. Ei siinä naiselle jää paljon muuta elämää hedelmällisenä aikana. Harva ehtii ja jaksaa kaiken tuon rumban keskellä opiskella itselleen ammattia tai käydä töissä. Miten käy naiselle, jos nainen jostakin syystä jää lasten kanssa yksin? Avioero on syntiä, joten se riski on tavallista avioliittoa pienempi, mutta silti olemassa. Miten kertyy naisen eläke? Työllistyminen? Itsenäistyminen?

Kasvoin tuossa kulttuurissa peräti siihen asti, kunnes kolmas lapseni syntyi. Meidän perhe oli siinä mielessä harvinainen, että meitä kannustettiin kouluttautumaan ja ajattelemaan itse. Vanhempani sallivat ystäväpiiriimme myös ei-uskovaisia kavereita, joka oli hiukan epätavallista. Olin vuoteen 2007 asti elänyt kulttuurin sisällä ja toteuttanut kaikkea tuota yllä mainittua elämäntyyliä. Omistauduin täysin äitiydelle ja lapsilleni, silloinen mieheni oli yrittäjä. Samaan aikaan kamppailin kuitenkin monen, mielestäni riistiriitaisen, asian kanssa. Halusin opiskella ja halusin päästä työelämään ja toteuttaa itseäni. En millään nähnyt itseäni pelkkänä kotiäitinä, puhumattakaan suurperheen äitinä. Halusin olla itsenäinen. Olin jo tuolloin feministi, vaikka en pystynyt omassa elämässäni tasa-arvoa toteuttamaan. Nautin täysillä kotona lasten kanssa vietetystä vuosista. Se oli silloin minun urani, minun työni, kotiäitiys oli minulle kaikki kaikessa. Näin tärkeäksi tukea puolison yrittäjyyttä ja painaa taka-alalle omat opiskelu- ja työhaaveet.

Kulttuurista irtaantuminen oli vaikeaa. Prosessoin asiaa useamman vuoden ennen kuin uskalsin vihdoinkin sanoa sen ääneen. Tuohon mennessä olin elämässäni kokeillut alkoholia vain muutaman kerran (salassa) enkä ollut koskaan käyttänyt meikkiä. Olin pieni tasapäistetty uskovainen tyttö vailla uskallusta ajatella asioita kovin pitkälle. Ajatteleminenkin oli syntiä, jos ajatteli vääriä asioita. Monella yhteisöstä irtaantumisen jälkeen lähtee ihan lapasesta esimerkiksi päihteiden ja irtosuhteiden kanssa. Opittu moraali ja ylhäältä annettu sääntöviidakko on pohjautunut uskoon ja tuonut tietynlaiset raamit elämään, silloin ei tarvitse miettiä asioita itse, vaan tekee niin kuin on käsketty. Sitten kun se oli poissa, tuntui hetken, että koko elämältä on pohja poissa. Yhtäkkiä voi tehdä mitä vain, voi ajatella mitä vain. Oma moraalikäsitys täytyi rakentaa uudestaan ja miettiä mitkä ne minun arvoni ovatkaan. Mikä on minulle tärkeää? Mihin uskon vai uskonko mihinkään? Mikä on normaalia? Miten haluan kasvattaa lapseni?

Meni todella pitkään, että uskalsin olla se kuka olen. Pukeutua niin kuin haluan. Sanoa mitä ajattelen. Ajatella mitä haluan.

En ole katkera mistään enkä kenellekään. Yhteisö haluaa lähimmäisilleen vain hyvää ja vilpittömästi uskoo, että tuo elämäntapa ja usko on ainoa tie pelastukseen. En syytä ketään huonosta itsetunnostani, enkä siitä, etten ole ollut kyvykäs pitämään omia puoliani. Tämä kokemus ja pari muuta, joita en ole vielä valmis teille jakamaan, on tehnyt minusta kiitollisen. Osaan nyt arvostaa sitä, että heräsin ajoissa. Uskalsin ottaa uuden kurssin elämässäni ja ottaa ohjat omiin käsiini. On täytynyt miettiä ihan pohjamutia myöten kuka olen, mihin uskon, mitä haluan elämältä ja mitkä ovat arvoni. Olen nyt, 36-vuotiaana, itsenäinen ja omillani toimeentuleva nainen. Sain kasvatettua henkiset muskelini täyteen mittaan vasta pari vuotta kestäneen terapian kautta. Nyt olen kokonainen nainen. Enää en tarvitse muilta ohjeita tai neuvoja elämääni. En kaipaa hyväksyntää, vaan riittää, että riitän itselleni.

Kehonhuolto

Parasta mitä voit itsellesi tehdä

Olen ollut viikon lähestulkoon liikkumatta. Polvien haavojen tulehtuminen on estänyt urheilemisen. Minä tulen näin nopeasti kipeäksi, jos en liiku. Niskat jämähtää sementiksi aiheuttaen todella raivostuttavaa päänsärkyä. Jalkoja särkee ja selkä alkaa jäykistyä. Tämä on suurin syy miksi ylipäänsä liikun. Haluan voida hyvin ja olla kivuton!

Tänä aamuna heräsin jälleen päänsärkyisenä ja kipeänä. Aloittelin töitä jo heti siinä seitsemän aikoihin, mutta vähän väliä huomasin oikovani selkää ja venytteleväni niskoja. Kaivoin sitten jumppamaton esiin ja tein vähän liikkuvuutta, venyttelyä, joogaa ja Lupaus-treeneissä opittuja syvien lihaksien harjoituksia.

Eipä siinä montaa minuuttia tarvinnut venkoilla, kun huomasin veren kiertävän ihan eri tavalla kehossa ja päänsärkykin himmeni. Pieni satsaus, joka vie hyvin vähän aikaa, mutta siitä on valtavan suuri apu. Varsinkin, jos liikut paljon, kannattaa muistaa satsata myös kehonhuoltoon. Itsekin olen tämän oppinut loukkaantumisten kautta. Kannattaa ottaa tavaksi. Joka aamu, ihan lyhyt pieni vetreyttävä harjoitus. Päivä lähtee niin paljon paremmin liikkeelle. Suosittelen! Parasta mitä voit itsellesi tehdä on pitää kehosi liikkeellä ja pitää siitä hyvää huolta.

*Treenivaatteet saatu Yvetteltä

Juoksu

Juoksun aloittaminen tauon jälkeen

Tämä vuosi starttasi juoksun merkeissä. Heti vuoden ensimmäisenä päivänä sovimme isosiskoni kanssa, että tänä vuonna juostaan taas yhdessä täyspitkä maraton. Ensimmäisen maratonin juoksin vuonna 2012 juuri samaisen siskoni kanssa. Ensimmäisen maratonin juoksukertomuksen voi käydä lukemassa täältä. Toisen maratonin juoksin siitä vuoden päästä. Tämä kokemus oli aivan mieletön, kaikki meni aivan nappiin. Seuraavana kesänä oli taas aikomus juosta maraton, tuolloin Tallinnassa, mutta silloisen parisuhteen viimeiset metrit teki elämästä sen verran tahmeaa, ettei minusta ollut siinä tilanteessa lähtemään maratonille. Juoksut jäivät tosi vähälle pariksi vuodeksi, joskin kävin rykimässä lähes treenaamatta Vaarojen Maratonin 43 kilometrin polkujuoksukisan. Tämäkin kokemus oli aivan mieletön.

Kuten sanoin, olen koko ajan kuitenkin juossut jonkin verran. Välillä joka viikko yhden lenkin, välillä kerran kuussa tai harvemmin. Olen kuitenkin yrittänyt pysyä koko ajan suurin piirtein siinä kunnossa, että voisin lähteä koska tahansa juoksemaan puolimaratonin. Puolimaratoneja olenkin tässä välissä juossut, ihan jopa oman ennätyksenikin toissakeväänä.

Tässä parin vuoden “juoksutaukoni” aikana olen hurahtanut polkujuoksuun ja löytänyt rennomman suhtautumisen kaikenlaiseen liikkumiseen. Minulle juoksutauko on tarkoittanut sitä, etten ole juossut tavoitteellisesti. Täytyy nyt myöntää sekin, etten raskinut suhteen alussa olla niin paljon pois toisen luota, että olisin malttanut treenata vaikkapa maratonille. 😀

Miten aloitan juoksemisen tauon jälkeen?

Aloitan yleensä siitä, että asetan tavoitteen ja sitten rupean miettimään miten se saavutetaan. Tänä vuonna tein päätöksen juosta maratonin. Sen jälkeen pyysin valmennusapua Vauhtisammakon juoksukoulusta. Pääsin mukaan Vauhtisammakon Helsingin valmennusryhmän treeneihin sekä sain oman henkilökohtaisen treeniohjelman, joka on laadittu tavoitettani silmälläpitäen.

Ennen valmennusryhmän treenien alkamista ja treeniohjelman saamista aloin juoksemaan kerran viikossa yhden pitkähkön ja hitaahkon lenkin. Treeniohjelman saatuani tajusin, että pitäisi juosta ihan oikeasti hitaasti, että saa kunnon kohoamaan. Ohjelmassani lukee, että hidas lenkki juostaan alle 130 sykkeillä, eli lähes kävelyvauhtia. Ohjelmassa luki kaksi muutakin erilaista juoksuharjoitusta, koska olin sanonut pystyväni juoksemaan noin kolme kertaa viikossa.

Ohjeen noudattaminen ei tällä kertaa ole ollut helppoa. Olen juossut lähes joka viikonloppu pitkän lenkin ja vetotreenitkin olen aika kuuliaisesti suorittanut, mutta olen juossut hitaat lenkit liian kovilla sykkeillä  ja vedotkin olen rykinyt välillä liian kovaa. Siitä huolimatta viime viikon Vauhtisammakko-yhteistreeneissä vetoja riipiessä huomasin, että hemmetti, mun kuntohan on noussut ihan sikana. Tepsuttelin sellaista vauhtia, että ihan itseänikin ihmetytti. Kuinkakohan kovaa sitä pääsisi, jos oikeasti tottelisi treeniohjelmaa? Keskiviikon yhteistreenit ovat olleet tosi kivoja. Kyllä vaan porukalla juoksemalla saa itsestään enemmän irti kuin yksin ja pahalta tuntuvat treenit eivät tunnu ihan yhtä pahalta kuin yksin suoritettuna.

Tärkeintä on ensin nostattaa juoksukunto hitailla matalan sykkeen lenkeillä, joiden kesto alkaa tunnista ja kestoa kasvatetaan vähitellen viikko viikolta. Hitaan lenkin lisäksi täytyy tehdä myös erilaisia intervalleja, progressiivisia lenkkejä ja vauhtileikittelyjä. Jos juoksee aina saman pituisen lenkin suurinpiirtein samaa vauhtia, ei kehity yhtään. Sama pätee toki kaikkeen muuhunkin treenaamiseen. Keho kaipaa erilaisia ärsykkeitä, eri tehoisia treenejä ja muuttuvia treenejä. Välillä pitää puskea kroppaa äärimmilleen huomatakseen mihin kaikkeen oikeastaan pystyykään.

Vauhtisammakon kesäksi juoksukuntoon –juoksukoulu alkaa 4.5. Ilmoittaudu mukaan täältä.

Kuvat: Heidi Tainio

*Yhteistyössä Vauhtisammakon Juoksukoulun kanssa

Ajatuksia

Aamu alkaa illasta

Olen usein kuullut eri ihmisten sanovan, että aamu alkaa illasta ja uusi viikko aloitetaan jo sunnuntaina. Ymmärrän toki valmistelun ja suunnittelun merkityksen. Se auttaa lähes asiassa kuin asiassa. Tänään kuitenkin oivalsin ihan konkreettisesti mitä se tarkoittaa.

Olen mieheltäni oppinut, että aikataulut kannattaa miettiä etukäteen ihan kokonaan, ettei käy niin kuin minulle aina, että juoksen takki auki ja kaulaliina perässä lepattaen stressihiki niskavilloissa. Usein kyllä ehdin, mutta täytyy sanoa, ettei ole kovin miellyttävää saapua paikan päälle huohottavana ja hikisenä ihan viimeisellä minuutilla. Tapaamisten väliin kannattaa sopia riittävä siirtymäaika. Tulevan päivän vaatteiden valmiiksi katsominen nopeuttaa kummasti lähtöä, puhumattakaan, jos laukkukin on valmiiksi pakattu. Erityisesti päivinä, jolloin on suunnitellut menevänsä ensin töihin ja sitten vielä treenaamaan, niin pakkaaminen nopeuttaa aamuja älyttömästi. Tällä tavoin aamuihin saa lisää rentoutta. Itselläni tässä on vielä paljon harjoiteltavaa.

Eilen illalla hetki ennen nukahtamista minulla oli ihan älyttömän onnellinen olo. En keksinyt valitettavaa mistään. Siinä ison miehen turvallisessa kainalossa mietin, että jos olisin kissa, kehräisin. Ei ole työstressiä, lapsilla on kaikki hyvin, uusperhekuviossa ei hierrä mikään, ex-miehen kanssa asiat sujuu, kotikin on puhdas, pyykit pesty, kuluvan viikon kalenterissakin on vähän väljää. Nukahdin onnellisena. Ja myös heräsin onnellisena. Voisi ehkä ottaa tavaksi miettiä illalla viimeisenä asioita, joista on kiitollinen. Nukahtaessa en harmitellut kipeitä polvia tai väliin jääviä treenejä. Nukuin koko yön pitkästä aikaa heräämättä. Viime päivinä haavat ovat herätelleet useita kertoja yössä.

Ihanaa tiistaipäivää! Kyllä se kevät sieltä tulee, ainakin kevätfiilis on korkealla!

Juoksu, Treeni, Urheiluvammat, Uinti

“Mutta kun en tiennyt…”

Viime viikko oli melkoista kiitämistä paikasta toiseen. Kalenteri oli ihan ääriään myöten täynnä kaikkea. Messut lähestyivät ja erinäiset asiat odottivat tekijäänsä. Fiilis oli kuitenkin koko ajan hyvä. Onnistuin asennoitumaan viikonlopun Go Expo -rypistykseen ja selviydyinkin messuista hyvillä mielin. Tällä kertaa ei tullut totaaliväsähdystä tai hermojen kiristelyä. Sain viikolla treenattuakin ihan riittävästi, eikä haitannut vaikka tiesin, ettei viikonloppuna pääse treenaamaan. Messupäivien jälkeen on ihan turha kuvitella, että jaksaisin liikkua sohvalta mihinkään.

Tiistaiaamuna kävin Martinan ja Mimin kanssa suorittamassa juoksuvedot matolla ennen uintitreenejä. Treenin lopuksi piti tietenkin saada kuvia someen, joten matto uudestaan pyörimään, vähän vielä vauhdikkaammin kuin varsinaisessa treenissä ja kamerat esiin. Hypättiin vuoronperään matolle kuvattavaksi. Kun tuli minun vuoro, matto pyöri jotain 3:30 min/km -vauhtia, näpyttelin vauhtia hitaammaksi, mutten odotellut maton hidastumista (en taas ajatellut mitään) ja hyppäsin matolle. No arvaatteko jo? Viuh ja matto pyyhkäisi minut kontilleen maton kautta lattialle. Katsoin, että trikoot paloivat polvien kohdalta haaleiksi ja ihoa vähän nipisteli, mutta “ei, ei sattunut” ja kiipesin matolle uudestaan kuvattavaksi. Tällä kertaa saatiin peräti kuvat otettua.

Treenivaatteet: Yvette, Lenkkarit: On Running

Salilta siirryimme Märskyyn uintitreeneihin ja polvia rupesi hiukan kirvelemään. Pyysin kassalta laastarit, jotka repsottivat heti suihkun jälkeen. Otin ne pois ja pulahdin altaaseen. Aluksi kirveli hiukan, mutta siihen tottui aika äkkiä. Treenin jälkeen jalat kipeytyivät lisää, kun piti kävellä tiukoissa farkuissa ilman laastareita pitkin kyliä.

Kotiin päästyäni laastaroin polvet ja kurkkasin laastarin alle vasta seuraavana aamuna. Yäk. Ei ollut kovin kaunis näky. Seuraavana aamuna suuntasin apteekkiin hakemaan Basibactia ja haavasidoksia. Toimistopäivän hilluin aivan normaalisti polven yläpuolelle käärityissä pitkissä kalsareissa mätivät haavat paljaana. Onneksi mulla on työkaverit, jotka tuntuvat ihan veljiltä. Ne eivät edes ihmetelleet päivän outfittiäni. Itseäni vähän hävetti siinä vaiheessa kun postimies kävi noutamassa päivän lähetykset toimistolla. Mitä pienistä.

Säästän teidät ällöttäviltä haavakuvilta. Tämä kuva Messukeskuksen ensiapupisteeltä.

Jatkoin haavojen hoitamista Basibactilla, ahkeralla desinfioimisella ja pidin haavoja mahdollisimman paljon auki, että haavat kuivuisivat. Lauantaina jalat alkoivat olla jo melko ilkeän tuntuiset ja näköiset. Polvet alkoivat turvotella eivätkä haavat osoittaneet minkäänlaisia paranemisen merkkejä, päinvastoin. Kävin Messukeskuksen ensiapupisteellä puhdistuttamassa ja laastaroimassa haavat sekä pyytämässä särkylääkettä. Hoitaja kauhisteli haavoja ja kehotti hakeutumaan lääkärille. Lauantai-iltana messupäivän jälkeen kotiin päästyäni vähän jo itsekin säikähdin haavojen kuntoa kun riisuin housut ja avasin jälleen laastarit – polvet olivat turvoksissa ja kuumat ja haavan ympärys punoitti jo melko pitkältä matkalta. Soitto ja kuvaviesti (lääkäri)siskolle, joka määräsi sitten antibiootit ja passitti hakemaan ne heti. Popsin nyt kolmatta päivää antibiootteja, haava on paljon parempana, mutta jalka jatkaa turpoiluaan.

Huomenna ei ole kyllä asiaa uimaan näiden haavojen kanssa, vaikka kävi kyllä mielessä elmukelmu & jeesusteippi -kombo. 😀 Nähtäväksi jää pääsenkö keskiviikkona suunnistustreeneihinkään. Tärkeintä on kuitenkin, että jalat paranevat ja tulehdus saadaan pois.

Ja mitä tästä opimme? Älä mene uimaan, jos sinulla on avohaavoja! Muuta syytä en keksi miksi haavat tulehtuivat noin pahasti. En osannut arvata, että pienet harmittoman näköiset nirhaumat äityvät näin pahaksi.

Mut hei, meillä oli mahtavat Go Expot ja huippu tiimi!

Treeni

Motivaattorina kisat ja tapahtumat

Niin kauan kuin muistan, olen treenannut aina jotakin tavoitetta varten. Tavoitteet ovat vaihdellut aina elämäntilanteen ja kuntotason mukaan. Tavoitteina on ollut esimerkikis kunnon kohottaminen, puolimaratonin läpi juokseminen, puolimaratonin aikatavoite, kyykkymaksimin nostaminen, liikkuvuuden parantaminen, hyvä olo, uuden lajin opettelu…

Viime vuosi meni pitkälti toipuessa ja totutellessa uuden työn tuomaan rytmiin. Minulla ei ollut yhtäkään kunnianhimoista tavoitetta viime vuodelle, keskityin enemmän tasapainon löytämiseen. Taisin juosta parikin puolimaratonia ihan ilman aikatavoitetta, opettelin vapaauintia, kokeilin avovesiuintia, aloitin maastopyöräilyn ja nostelin painoja.

Olen nyt intoa täynnä ja haluan kokeilla ja tehdä kaikenlaista. Ei kuitenkaan tarvitse olla huolissaan. En ole ajatellut palata vanhaan itseäni ruoskivaan versioon itsestäni, mutta en ole myöskään päättänyt luopua jatkuvasta innostumisesta ja halusta opetella uutta ja haastaa itseäni.

Minulla on ollut jo tähän mennessä ihan mahtava kevät ja siitä tulee vieläkin mahtavampi. Olen päässyt opettelemaan uintitekniikkaa Team Speedossa, hiomaan juoksutekniikkaa Vauhtisammakko-jengissä ja saanut oman yksilöllisen juoksuohjelman ja näiden lisäksi olen aloittanut suunnistuksen opettelun yhdessä #evokegoesjukola-joukkueen kanssa. Kalenteri on aika turvoksissa, myönnetään, eikä tarvitse miettiä enää näiden lisäksi muita treenejä, mutta ette arvaa miten paljon nämä jutut antaa mulle! Oon tavannut uusia mahtavia ihmisiä ja oppinut paljon uutta niin treenaamisesta kuin itsestänikin.

Juoksukunto on kehittynyt, koska olen malttanut tehdä asiat treeniohjelman mukaan. Eilen aamulla kävin kiskomassa matolla vedot ja kuvattiin samalla myös juoksuani. Olin iloisesti yllättynyt, että juoksutekniikkani on ainakin omaan silmään mennyt huomattavasti eteenpäin. Askel on vielä hiukkasen liian pitkä ja oikean jalan jalkaterä seikkailee omia reittejä. Mutta huomattavan paljon paremmalta juoksu nyt näyttää kuin ne Vauhtisammakko-yhteistyön alussa otetut videot. En ole edes kehdannut näyttää niitä teille.

Uintitekniikka on parantunut ihanan Annen opeilla, mutta vielä on paljon tekemistä. Liuku puuttuu oikeastaan kokonaan ja rentoutta pitäisi löytää jostakin. Anne kuvasi eilen mun uinnista videon, josta pääsen itse katsomaan mikä siinä hommassa pitää tehdä toisin.

Mua himottaa ilmoittautua kaikenlaisiin kisoihin ja kerätä taas uusia kokemuksia ja elämyksiä. Seuraavat tapahtumat ja kisat on nyt suunnitteilla:

Ihan kaikkiin en ole vielä ilmoittautunut, mutta kaikki paitsi triathlonin olen kirjannut kalenteriini. Saa suositella jotakin Etelä-Suomessa järjestettävää kisaa, johon mahtuisi vielä mukaan.

Kerro mihin kilpailuihin sä oot menossa? :)

 

Kuvat: Heidi Tainio

Suunnistus

Tuleeko minusta suunnistaja?

Jukolan viestiin tähtäävä projekti starttasi muutama viikko sitten. Mua jännitti kamalasti suunnistaminen, koska minulla oli jäänyt suunnistamisesta sellainen mielikuva, että se on jotenkin kamalan vaikeaa. Pelkäsin, etten oppisi ollenkaan. Nyt on kolme treenikertaa takana, kerron nyt kahdesta ensimmäisestä. Kolmas suunnistuskerta oli pimeän suunnistusta. Reissu oli sen verran huikea, että ansaitsee oman postauksensa.

Ensimmäiset suunnistustreenit pidettiin Espoon metsässä. Oli täydellinen talvisää, fiilis oli ihan mahtava! Kartta käteen, peukkukompassi peukkuun ja metsään. Tarvottiin lumisessa metsässä auringon siivilöityessä havupuiden välistä. Ihmeteltiin karttamerkkejä kaikessa rauhassa ja harjoiteltiin suunnassa kulkemista. Eikä se ollut vaikeaa! Kompassi laitetaan kartan päälle ja laitetaan kompassin osoitinviiva kulkemaan kahden rastin välille. Sitten pyöritään kompassin kanssa sen verran, että punainen pohjoisnuoli osoittaa kartan pystyviivojen suuntaisesti, eli pohjoiseen. Sen jälkeen väännetään kompassin pystyviivat samaan suuntaan ja lähdetään vain kulkemaan osoittimen suuntaan pitäen pohjoisnuoli hahlossaan.

Kuva: HIlla Stenlund

Kuva: Reeta Kolkkala

Kuva: Hilla Stenlund

Toinen suunnistustreeni olikin sitten aivan toisenlainen. Suunnistimme kaupungissa, mutta kartoissapa ei ollutkaan kadunnimiä. Kaupunkisuunnistus oli mun mielestä jotenkin vaikeampaa kuin metsässä suunnistaminen. Vilistimme kartat käsissämme pitkin kaupungin katuja. Osaa tiimiläisiä saattoi vähän hävettää kaupunkisuunnistaminen. Rastit löytyivät räntäsateesta huolimatta. Tälläkin kertaa koko jengi oli intoa täynnä.

Meidän valmentaja: Reeta Kolkkala

Kolme suunnistuskertaa on nyt takana ja viimeisin niistä tehtiin pimeällä. Vähitellen alkaa löytymään varmuutta suunnistamiseen. Ehkä seuraavalla kerralla uskallan yrittää suunnistamista yksin. Ehkä. Kirjoittelen tästä täydenkuun suunnistuksesta myöhemmin.

Mikäli sua kiinnostaa suunnistuksen opettelu, tule meidän avoimiin treeneihin ensi viikon keskiviikkona (22.3. klo 17 >). Treenit pidetään Helsingin keskuspuistossa. Katso tarkemmat tiedot täältä.