Maastopyöräily

Ensimmäisen etapin tunnelmat

Eilen aamulla heräsin ennen kellon soittoa jo ennen seitsemää pilkkopimeässä hotellihuoneistossa. Heidikin oli jo herännyt, joten vaihdoimme parit viestit ja hipsimme hyvissä ajoin aamupalalle läppärit kainalossa.

Kirjoiteltiin blogeihin kuulumisia ja nautimme rauhassa aamupalaa. Sen jälkeen alkoi olla jo hieman kiire. Vaihdoimme pyöräilykamat ja siirryimme lähtöalueelle säätämään Heidin lainapyörä sopivaksi ja viritimme kilpailunumerot pyörien ohjaustankoon. Kisapaikalla on niin pro:n näköistä jengiä, että hiukan hirvitti, mutta sitten muistin, että onhan meilläkin melko pro-kamat. 😀 Jopa nopeet lasit silmillä. Sääennuste lupasi koko pitkäksi päiväksi sadetta. Aamulla sade oli ensin pientä tihkua ja päivän mittaan sade yltyi oikein kunnon ropinaksi. Kisapaikalla kuulutettiin, että pitkä sarja on kokonaan peruttu hurjan sään vuoksi. Ainoastaan eliittijengi pyöräili sen alkuperäisen suunnitelman mukaisen 80 kilometriä.

Lähtö oli pehmeä lasku maastopyöräilyyn, nimittäin ensimmäinen kilometri pyöräiltiin asfalttitietä, joskin se oli suhteellisen tiukkaa nousua kohti Kaunispään huippua. Ennen kaunispään huippua reitti siirtyi maastoon, jossa se pitkälti pysyttelikin koko matkan. Poluille siirtyminen letkassa tuntui jännittävältä. Miten tässä pitää nyt toimia, jos hidastelee muita tai jos haluaa ohi? Letka onneksi hajaantui melko nopeasti ja saimme pyöräillä aika rauhakseen. Reitin puolivälin paikkeilla oli 4 kilometrin pituinen nousu, josta joku kanssakilpailija oli meitä ehtinyt varoittaa. Onneksi se ei ollut meidän mielestä lainkaan paha, nimittäin maasto oli tuossa kohtaa helppoa ja meillä oli ehtinyt tulla hiukan kylmä hitaan enemisen vuoksi ja nousu toi lisää lämpöä kroppaan.

Tässä kohtaa reittiä hoitelin pari työasiaa ja soittelin pari puhelua, että bloggaajien voimistelutapahtumaan saatiin vietyä Evoke-juomia ja patukoita. Onneksi homma saatiin hoidettua, sain tämän tiedon kännykkääni, myöhemmin puhelin sitten pimeni.

Eteneminen oli hidasta, varsinkin kivikkoisilla ja juurakkoisilla poluilla. Välillä mä innostuin päästelemään alamäessä oikein kunnolla, lauloinkin ääneen, kunnes hoksasin katsoa taakseni. Heidi oli jäänyt pitkälle taakse ja odottelin neonkeltatakkista naista saapuvaksi, hänellä ei nimittäin ollut lukkopolkimia ja muutenkin paljon varovaisempi suhtautuminen touhuun. Heidille vartalo on työväline eikä hänellä ole varaa rallatella tuntureissa ihan reikäpäänä. Mulla tuntuu välillä puuttuvan se itsesuojeluruuvi päästä, kun tekee mieli rynttyyttää pitkin varvikoita niin kovaa kuin pyörällä pääsee.

Kilometrit taittuivat huomattavan hitaasti, välillä sen hitauden huomasi jyrkissä kivikkoisissa kohdissa, kun mä etenin pyörän päällä ja Heidi pyörää taluttaen ja vauhti oli  lähestulkoon sama. Kolmen kympin kohdalla rupesi tuntumaan, että olisihan se sauna aika kova sana. Soitettiinkin Ramille, että tulisiko hän meitä vastaan maalille ja toisi lompakot, että voisimme hakea kaupasta saunajuomat samalla reissulla. Rami oli parhaillaan itse tunturissa kävelemässä ja epäili ehtivänsä maalille ennen meitä. Koko päivän kestänyt sade oli jo päässyt kaikista vaatekerroksista läpi ja alkoi olla melkoisen kylmä. Varpaita paleli ihan älyttömästi ja tuossa vaiheessa alkumatkasta huippuhyviksi fiilistelemäni hanskatkin taipuivat sateen alla. Jalkoja ei tosin palellut koko matkana, vaikka housut eivät olleet sadekelille suunnitellut. Aivan loistavat syyskelin pyöräilyhousut nuo Craftin versiot (täytyy koittaa kaivaa mallin nimi, jos tämä kiinnostaa).

Kunto ei loppunut koko matkan aikana kesken. Hymy ei myöskään hyytynyt, välillä kirosimme eteen tulleita soita ja vaikeita kivikkoisia nousuja, mutta kiroamisen päälle tuli aina nauru. Mikäs tässä, ei meillä olisi ollut parempaakaan tekemistä tällaisena sadepäivänä. Ihan viimeisimmät kilometrit tuntuivat pitkiltä ja vaikeilta ja sitä se olikin, nimittäin eteneminen oli tosi hidasta. Olivat ryökäleet lykänneet suonkin sinne ihan maaliviivan läheisyyteen. 😀  Saavuimme maaliin ääneen nauraen ja käsi kädessä, olimme koko kisan viimeisimmät. 😀 Kokemusta rikkaampina, aivan jääpuikkoina, mutta kuitenkin hymyilevinä.

Alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen meidän oli pakko päästä ihan ensiksi suihkuun sulattelemaan, tosin suihkutimme ensin meidän hiekasta ja mudasta rohisevat pyörät. Vaatteiden riisumiseen meni ihan älyttömästi aikaa, koska kohmeiset sormet eivät totelleet. Menin vaatteet päällä suihkuun ja vaikeroin pisteleviä varpaita lämpöisen suihkun alla. Pikaisen sulattelun jälkeen menimme nauttimaan Pirkon pirtin ateriasta, joka kuului kisan osallistumismaksuun. Olikin kyllä parhaat kisajärjestäjän eväät tähän mennessä!

Suosittelen kyllä maastopyöräkilpailuun osallistumista, vaikkei olisi lajista niin perillä. Kannattaa tosin valita reitti oman kokemuksen ja kuntotason mukaan sopivaksi. Meille se 80 kilometrin reitti olisi ollut auttamatta aivan liikaa. Ei tällä kokemuksella eikä tällä sairastelulla. Maastopyöräkilpailussa pääsee turvallisessa ympäristössä kokeilemaan erilaisia reittejä.

Tänään täällä leijailee hentoisia lumihiutaleita taivaalta. En osannut millään varautua tällaiseen säähän. Tänäänkin täytyy vetää rapaiset Craftin housut jalkaan. Nyt vaihtamaan kisakamoja päälle. Tänään on edessä on vain 15 kilometrin taival.

*Lapin reissun meille kustantaa: Evoke Energy
*Majoituksen tarjoaa Santa’s Hotel Tunturi
*Saariselkä MTB:n osallistumisen tarjoaa tapahtuman järjestäjä
* Vaatteet: trikoot, takki, hanskat | Craft, ajolasit | nopeet.fi

Matkustus, Maastopyöräily

Epäonnisten matka Saariselälle

Matkamme kohti lappia starttasi kotipihasta jo viideltä torstaiaamuna. Tämän projektin yllä on leijunut kyllä melkoinen epäonnen verho, sillä mun flunssa on vaikeuttanut treenaamista ja viime metreille saakka on pitänyt jännittää pääsemmekö osallistumaan kisaan lainkaan. Viime viikolla Heidi soitti tuskastuneen kuuloisena puhelun “et usko, mun pyörä on varastettu”. Ai saakeli. Onneksi alkuperäiseen suunnitelmaan kuului lainapyörät Saariselkä MTB:n tapahtuman järjestäjältä ja Heidille järjestyi pyörä paikan päältä.

Sulloimme aamuvarhaisella automme täyteen tavaraa – oli rinkat, pyöräilykamat ja isot matkalaukut. Pääsimme lähestulkoon Lahteen, jolloin auton moottorvalo alkoi vilkkua ja kohta se jämähti pysyvästi palamaan. Kurvasimme moottoritien reunaan ja yritimme nopeasti miettiä mitä voisimme tehdä. Luimme auton manuaalista mitä valon palaminen voisi mahdollisesti tarkoittaa. Siellä meidän huojennukseksi luki, että autolla voi vielä ajaa. Starttasimme auton, jonka moottoriääni kuulosti epämääräiseltä ja ajoimme seuraavalle P-paikalle, että pääsimme vähän turvallisempaan paikkaan miettimään mitä seuraavaksi.

Oli ilo huomata, miten kumpikin pysyi tilanteessa rauhallisen rationaalisena eikä kumpikaan alkanut raivoamaan. Kello oli vasta vähän yli puoli kuusi ja mietittiin kenelle tuohon aikaan voi soittaa. Mä googletin vimmatusti Lahden autovuokraamojen aukioloaikoja ja ehdinkin rekisteröityä yhteen ja olin jo tilaamassa taksia meille, kunnes Rami päätti soittaa isälleen. Ramin isällä on maailman kultaisin sydän. Hän päätti muuttaa päivän suunnitelmia ja ilmoittaa työpaikalleen, että pitääkin ylimääräisen lomapäivän ja suuntaakin työpaikan sijaan auton nokkansa kohti Lahden moottoritietä. Noin tunnin päästä hän saapui paikalle, luovutti meille oman autonsa ja otti Ramin laukeamispisteessä olevan Nissanin omaksi murheekseen. Mä siinä salassa vieritin parit liikutuksen ja kiitollisuuden kyyneleet. Miten voi tarpeeksi kiittää tuossa tilanteessa?

Siirsimme varusteemme Ramin isän autoon ja jatkoimme matkaa kohti lappia. Matka olikin sitten pitkä. Voi jeeveli, että se on pitkä. Olimme vasta puoli yksitoista illalla hotellin pihassa. Lapissa on vähän eri meininki. Olin soittanut Santa’s Hotels Tunturiin, että saavumme vasta respan sulkeutumisen jälkeen, joten meidän huoneen avain odotti postilaatikossa pääovien ulkopuolella. Kuka tahansa olisi voinut käydä nappaamassa sen sieltä, mutta ei lapissa. Hotellin pihassa oli myös monta autoa, jossa oli huikean kalliit maastopyörät katolla lukitsematta. Seuraavana päivänä samat pyörät olivat hotellin aidan vieressä, edelleen lukitsematta. :)

Pääsimme huoneistoomme, joka on kuin lämmin ja turvallinen tuulahdus lapsuudesta. Sisustus ja kodinkoneet muistuttivat lapsuuden kavereiden koteja. :) Laitoimme saunan lämpiämään ja asetuimme taloksi. Saunan jälkeen uni pyrki väkisin silmään. Aamulla heräsimme vaivoin yhdeksältä, että ehdimme kymmeneltä päättyvälle aamiaiselle.

Päivä alkoi ihanan aurinkoisena ja matkustamisen kankeus ja pöhötys karisi vähitellen, kun käpyttelimme Saariselän keskustaa edes-takaisin. Päivä hurahti kisatunnelmia sivusta seuratessa. Pääsimme Ramin kanssa ensimmäiselle huoltopisteelle jakamaan urheilujuomaa. Oli mahtava päästä katsomaan miltä se meininki näyttää. Serkkunikin pyöräili siinä pitkällä matkalla ja pysähtyi siihen huoltopisteelle – halasi, joi urheilujuoman ja jatkoi matkaa. :)

Iltapäivällä saimme Heidinkin Saariselälle, nappasimme hänet matkalaukkuineen kyytiin ja kurvasimme Kaunispään Huipun ravintolaan myöhäiselle lounaalle, jonne olimme saaneet kutsun tulla syömään ja nauttimaan upeista maisemista.

Iltaa istuimme meidän huoneistossa pelleillen pyöräilyvarusteilla ja puhumalla kaikesta maan ja taivaan välillä. Tuli siinä nautittua lasit viiniäkin, kun ei tässä niin tosissaan olla. Heidin kanssa on aina niin mukavaa ja tulee naurettua.

Nyt istumme Heidin kanssa aamupalapöydässä ja heti kun saan tämän postuaksen julkaistua, siirrymme pukemaan pyöräilykamat päälle ja hivuttaudumme vähitellen lähtöviivalle. Starttaamme klo 10 matkaan, tänään pyöräilemme 40 kilometriä, eli puolet lyhyemmän  matkan kuin alunperin oli tarkoitus.